Antto TerrasSuomalais-virolainen kirjailija herkuttelee Suomen ja Viron yhteisillä eväillä.

Mustamäen torilla tavataan!

Suomalaisilla on tapana tavata torilla. Meillä on luonnostaan sen verran vähän juhlimisen aiheita, että riittää, jos joku omistamme soittaa Ranskassa edes vähän sahaa tai esittää jenkkiläisessä tusinadekkarissa kaksi sekuntia ruumista. Heti nousee malja ja vastaava ministeri ehdottaa jo ennakkoon valtiollisia hautajaisia. Ruotsi kaatuu kiekkofinaalissa korkeintaan kerran sukupolvessa, ja Euroviisuvoitto napsahtaa kohdilleen noin sadan vuoden välein. Mikä siis neuvoksi, kerta torihammasta kolottaa, mutta juhlaan ei tahdo löytyä tolkullista syytä?  

Tähän jomottavaan ongelmaan olisi nyt tarjoilla ratkaisu – perustetaan uudelleen Mustamäen tori. Nuoremmalle suomalaiskatraalle ei sano varmaankaan mitään koko nimi, mutta ansioituneimmille Tallinna-veteraaneille ja muille Viro-friikeille nousevat oitis mieleen autuaat ajat. Mitä

Mustamäeltä ei löytänyt, sitä ei joko ollut olemassa, tai sitä ei tarvinnut.

Laulussa sanotaan, että Käkisalmen markkinoilta ennen sotia väärän vitosen isä toi kotia. Näiltäkin markkinoilta kannettiin Suomeen turvaan eräänlaisia vitosia – vähintäänkin viidellä raidalla kirjailtuja Adidaksia, sekä kissoilta näyttäviä koiranpentuja ja venäjäksi tekstitettyjä, mutta puolaksi dubattuja saksalaisia VHS-elokuvia. Tarinan mukaan Tauski oli kerran löytänyt Mustamäen torilta oman albuminsa, jollaista hän ei ollut kuitenkaan koskaan julkaissut.

Mustanmäen torilla yhdistyivät herkullisella tavalla basaaritunnelma, slaavilainen suurpiirteisyys, virolainen kekseliäisyys ja suomalainen sinisilmäisyys. Yli kymmenen vuoden ajan päästiin siellä edukkaiden ja erikoisten kauppojen lisäksi tekemään myös kansallista tuttavuutta. Suljettu neuvostojärjestelmä oli juuri romahtanut, eikä monikaan torimyyjä ei ollut tavannut ulkomaan elävää koskaan aikaisemmin. Tuulipukuinen naapurikansa teki paikallisiin lähtemättömän vaikutuksen. Kulttuurishokki oli totaalista ja molemminpuolista.

Ajat toki muuttuivat, eikä jossakin vaiheessa Suomeen enää kertakaikkisesti mahtunut enempää tshekkoslovakialaista kristallia. Toria ajettiin vähin äänin alas, ja kodittomiksi jääneet suomalaiset ohjattiin sen jälkeen lautasta suoraan Prismaan. Alkoi ankea ja persoonaton ajanjakso.

Tallinnan viehätys oli perustunut juuri siihen, että jokainen reissu oli aidosti erilainen. Koskaan ei voinut tarkkaan ennakoida, mihin päätyi tai mitä tuli hankkimaan. Pieni jännitys ja terve arvaamattomuus pitivät mielen virkeänä ja houkuttelivat palaamaan. Torinjälkeistä periodia alettiin varsikin päiväristeilijöiden keskuudessa kutsua kampakeraamiseksi kaudeksi – piti ehtiä kampaajalle, ja hankkia keramiikkaa.     

Mustamäen tori on silti edelleen laajojen kansanjoukkojen mielissä, kuin menetetty Karjala. Sinne haikailee ja sitä on ikävä. Ketjuuntuneet muotiliikkeet ja liian siistit kauppakeskukset eivät tarjoa eksotiikkaa, ja juuri sitä Tallinnassa kuuluu olla – onhan se eteläkohde.

Utopistisen tunnelihankkeen asemesta onkin syytä ryhtyä huomattavasti järkiperäisempään puuhaan, ja perusta tori toistamiseen. Siten myös seuraavat sukupolvet saisivat aitoa kosketusta naapureihinsa, sillä kauppoja hierottaessa tulee väkisinkin myös tutustuttua.   

Uudella Mustamäen torilla olisi sekä sosioekonominen että kulttuuriantropologinen tehtävä. Ulkoisilta puitteiltaan se saisi olla jokin neuvostonostalgian ulkoilmamuseo. Tallinnaan avataan jatkuvasti menneiden muistelukeitaita, ja juuri villihkö kaupankäynti naapurikansojen kanssa oli se, mikä teki siitä alkujaankin hansakaupungin. Virolaiset saisivat siten uuden vanhan matkailuvetonaulan, ja suomalaiset torinsa, jolla tavata.

Jätetään kauppakeskukset laajentamatta ja satamat syventämättä – on tullut aika luoda kohtaamispaikka ihmisille.

 

Antto Terras

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet