VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Terhi Pääskylä-Malmström: Piiri pieni pyörii – ja siinä hyörii sekä uhka että mahdollisuus

Triin Peterson

Pidän virolaisesta designista. Viime aikoina olenkin löytänyt itseni usein Tallinnan designpuodeista: olen hemmotellut itseäni Nulkun meikkipussilla sekä Zincin korvakoruilla ja kaulariipuksella.
Kun vihdoin annoin viimeisimmälle mieliteolleni periksi ja löpsöttelin mukavuussandaaleissani kaulakoruostoksille, olin pitänyt uusia korvarenkaita korvissani kuukauden putkeen. Myyjän pakatessa uusinta hankintaani hän huomautti sen olevan kullattu.

– Aivan kuten nuo korvarenkaasikin. Älä siis ui korujesi kanssa kloorivedessä, hän opasti saaden minut pienen paniikin valtaan.

Korvakoruja ostaessani en ollut kysellyt käyttöohjeita. Olin tyrkännyt ne korviini ja tehnyt niiden kanssa sen jälkeen kaikkea, mitä kuvitella saattaa: käynyt suihkussa, saunassa, kuntosalilla – ja kyllä, myös uimassa kloorivedessä.

Kotiin päästyäni tutkailin varomattomien toimieni aiheuttamia vaurioita. Oikein tarkasti tiiraillessani saatoin kuin saatoinkin erottaa kultauksen aavistuksenomaisesti haalistuneen korujen ihoa koskettavasta osasta. Näinkö lyhyt oli uusien lempikorvisteni tarina?

Sitten tajusin, että kyse on Virosta. Kun olin käyttänyt aiemmat lempikorvakoruni korjauskelvottomiksi, otin yhteyttä ne valmistaneeseen yritykseen kysyäkseni, voisinko tilata uudet. Kului pari viikkoa ja istuin yrityksen omistajan olohuoneessa vastaanottamassa tilaustani, juomassa virvokkeita sekä silittelemässä hänen lemmikkejään. Myöhemmin olemme käyneet yhdessä muun muassa lounaalla ja teekutsuilla.

Tästä päättelin, että jos uudet koruni jossain vaiheessa kadottaisivat kullanhohtonsa, voisin aina etsiä niiden valmistajan käsiini ja kysyä, voisiko hän kullata ne uudelleen. Todennäköisesti meistäkin tulisi ystäviä.

Viro on pieni maa. Korusuunnittelijoiden yhyttäminen käy käden käänteessä, eikä ongelmia ole juuri muillakaan elämänalueilla.
Muutama vuosi sitten toimitin Viro-aiheista juhlakirjaa, jonka musiikkiartikkeliin kaipasin kuvitusta. Jutussa oli puhetta Smilers-yhtyeestä, jonka kotisivuilta löysin näyttäviä pressikuvia. Niinpä tartuin puhelimeen ja soitin kuvien käyttöehtoja tiedustellakseni sivustolla annettuun puhelinnumeroon. Sen alla luki management, mutta puheluun vastasi yhtyeen nokkamies itse.

Samankaltaisia esimerkkejä löytyy, vaikka millä mitalla, ja helppo tavoitettavuus pätee myös virallisemmissa ympyröissä: byrokratian rattaat eivät juuri ehdi pyörähtää, kun homma on jo hoidossa. Kun olin vuosia sitten töissä Tallinnan suurlähetystössä, Saksassa työskennellyt kollegani kiitteli Viron pienuutta. Puolessa päivässä sai hoidettua hyvin kimuranttejakin asioita, joihin Saksassa olisi tuhraantunut viikko jos toinenkin.

Pienissä piireissä kaikki tuntevat kaikki. Mikäli henkilöä ei ole koskaan tavannut, on tästä vähintäänkin kuullut kaverilta. Jokin aika sitten sain kuulla, että minua oli suositellut käännöstyöhön nainen, jonka nimen tunsin vain virolaisten lehtien palstoilta. Se, miten hän osasi suosituksensa tehdä, on minulle yhä mysteeri. Tai ehkä ei sittenkään. Viro on Viro.

Oma lukunsa ovat tietenkin Viron kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevat suomalaiset. Heidän lähettyvillään piirit ovat ymmärrettävistä syistä vieläkin pienemmät. Hyvästä esimerkistä käynee suomalainen, Tallinnassakin toimiva valokuvaaja Timo, johon tutustuin parisen vuotta sitten. Kävi ilmi, että Timo tunsi erittäin hyvin vanhan lukiokaverini Markun, joka ei sinällään liittynyt Viroon, mutta oli yhdistänyt minut Tallinnassa toimivan ystävänsä Juhan kanssa. Ja tottahan toki myös Timo ja Juha tunsivat toisensa.

Virossa tehdään paljon tuttavankauppaa. Enpä tiedä, onko kukaan virolainen koskaan keksinyt pyytää minua kirjoittamaan tai kääntämään ilman ystävältään, yhteistyökumppaniltaan tai kummin kaimaltaan saamaansa suositusta. Verkostojen voimaan uskotaan, eikä siinä maan historia huomioiden ole mitään ihmeellistä: neuvostoaikana oikeanlainen tuttavapiiri oli se salainen voima, joka sai hyödykkeet ja palvelut liikkumaan tiskin alta kohti uusia omistajiaan.

Tiiviillä verkostoilla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Vääränlaisiin piireihin ei parane eksyä edes vahingossa, sillä harha-askeleet – myös hyvässä uskossa otetut – voivat leimata pahaa-aavistamattoman askeltajan käden käänteessä.

Kaltaiseni yksityisyrittäjän onkin oltava tarkkana ja harkittava huolella, kenen joukoissa seisoo ja kenet ottaa yhteistyökumppanikseen.
 

Loppujen lopuksi virolaisen piirileikin säännöt ovat hyvin yksinkertaiset, ja uhkien sijaan piirissä rehottavat ennen kaikkea mahdollisuudet. Asioiden hoito – olivat ne sitten virallisempia tai epävirallisempia – ei ole missään yhtä helppoa kuin Virossa.

Virolaiseen helppouteen ja joustavuuteen tottuneena suomalainen elämäntyyli vaikuttaakin yhä useammin kaavoihinsa kangistuneelta ja ah niin hankalalta.
Kyllä etelässä vaan kaikki on toisin.

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet