VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Ville Hytönen: Viinistu All Night Long

Albert Truuväärt

Tuntuu pahalta ajella mersulla pitkin kansallispuistoa, mutta tie nyt vain menee tästä. Olen matkalla poikani kanssa Viinistuun, vanhaan kalastajakylään Suomenlahden rannalla.

Narvan tieltä käännyttäessä näkyy vähäistä aluskasvillisuutta ja kuivaa mäntymetsää, mutta mitä lähemmäksi rantaa päästään, sen enemmän lehtipuita tulee vastaan. Lahemaan kansallispuisto on 75 000 hehtaarin kokoinen alue, joka sulkee sisäänsä muutamia kyliä ja kaupunkeja sekä upeita kartanoita.

Matka jatkuu. Ensin kolmentuhannen asukkaan venäläisvoittoinen Loksa, sen hiljainen telakka ja muutamat jäljelle jääneet alihankintafirmat. Pitkä lahdenranta on täynnä ihmisiä. Toisella puolella lahtea näkyy neuvostoajan sukellusvenetukikohta. Piknik-ihmisiä. Liikettä. Kohtuullisen elävää.

Mutta vielä eteenpäin. Sen Viinistun on oltava täällä jossain. Ensin vähän arvokkaampia huviloita kalliine autoineen, kaunista merenrantaa ja sitten, vihonviimein vanha kylänraitti lehmuksineen ja kiviaitoineen.

Viinistusta on käyty kauppaa suomalaisten kanssa jo yli 700 vuotta. Seprakaupaksi, siis ystävänkaupaksi, kutsuttu kaupankäyntiyhteys käsitti suomalaisten kalastajien tarjoamien silakoiden vaihtamisen muhevan virolaisen mullan perunaan ja viljaan.

Sitten Suomeen tuli kieltolaki, ja Viinistu sai mahdollisuuden ansaita nimensä. Nimittäin Viinistun kalastajat, maanviljelijät ja muut kynnelle kykenevät aloittivat yllättäen tislausharrastuksen.

Pirtua tehtiin itse ja Suomenlahden toisella puolella sitä ostettiin niin paljon kuin vain irti saatiin.

Suomalaisilla oli edelleen jano, vaikka laki kielsikin viinanmyynnin. Ja Viinistusta löytyi trokaamiskykyisiä miehiä.
Pirtukauppa kävi Suomenlahden yli niin hyvin, että Viinistun kylästä tuli yksi Viron rikkaimmista. Pirtukeisarit rakennuttivat muutaman sadan asukkaan kylään puhelinlinjoja, koulun ja paloaseman. Heillä oli oma sanomalehti ja kylässä vilisi tuliteriä automobiileja kuin muissa kylissä vanhoja hevosenluuskia.

Viinakauppiaat olivat yhteiskunnan vaurasta kermaa. Eikä sitä katsottu Virossa mitenkään pahalla. Suomalaiset joivat viinaa ja virolaiset myivät sitä.
Aivan kuin nykyäänkin.

Viinistu ei tänä päivänäkään vaikuta kovin köyhältä, vaikka viinakauppa on siirtynyt salamyhkäisistä pikaveneistä Tallinnan satamaan ja autolautoille.

Kylän rannalta löytyy huvijahtisatama ja miellyttävä ravintola, josta saa jopa vegaanista ruokaa. Ravintolaa vastapäätä sijaitsee hämmentävän suuri virolaisen taiteen museo, jonka valikoimista löytyy lähes kaikkia suurimpia virolaisia nykyklassikoita: Evald Okasta, Leonhard Lapinia, Jüri Arrakia ja myös vanhempia suuruuksia kuten Ants Laikmaata tai Eduard Wiiraltia. Sataman parkkipaikalle on aseteltu osa Marko Mäetammin ja Kaido Olen kuuluisaa teosta “100 John Smithiä”, jossa betoniset matkalaukut odottavat hakijaansa.

Kylästä löytyy toinenkin baari, vähän krouvimpi ja rähjäisempi Viinistu Kõrts, jonka terassilla meininki on satamaravintolaa rohkeampaa.

“Näen Suomen!” huutaa kaksivuotias poikani meren äärellä, mutta tuskin hän näkee niin pitkälle. Vanhat pirtutrokarit sen sijaan kertoivat Neuvostoliiton aikana nähneensä meren yli Suomeen.

Tuonne rikkaiden ja janoisten ihmisten maahan.
Maahan, josta näinä päivinä ajetaan Latviaan saakka ostamaan viinaa.

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet