VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Wilma Schlizewski: Muutoksen lume

Albert Truväärt

Työskentelin vuosia Helsingin Kaupunginteatterissa ja minulla oli ilo tutustua kaikkiin mahdollisiin kikkoihin ja keinoihin, millä lavasteet ja esillepanot saatiin näyttämään toiselta kuin on.
Mittasuhde, silmänkääntö, taikatemppu, huijaus. Pääsylipun ostanut teatterin asiakas haluaakin tulla huijatuksi. Osa hänen elämystään on, että sukelletaan ja imeydytään esityksen sisälle niin, että se muuttuu hetkessä todeksi. Irti arjesta.

Irti arjesta on myös monen Tallinnaan matkaavan haave. Maksetulla lipulla halutaan kokea, nähdä ja nauttia eineitä. Ehkä hyönteispirtelö tai klassiset sammakonreidet. Tallinnan juppimainen, nuori yrittäjistö tarjoaakin upeat puitteet ja kulissit. Lista ja miljöö ovat juuri sitä, mitä etsitään. Mutta.

Eestissä työnohjaus ja normaaliin maalaisjärkeen tukeutuva, ystävällinen asiakaspalvelu on tuntematonta. Jokainen ravintola joutuu tekemään oman työohjekirjan jokaisesta asiasta. Ystävällisyydestä ja palvelualttiudesta ei näissä manuaaleissa ole usein sanaakaan.
Olen itse selannut tällaista kirjaa. Jos vessa on siivoton, niin ei kuulu mulle. Jos roskis on täynnä, niin heitetään lattialle. Kas kun kirjassa mainittu siivooja ei päivystä.

Tulee mieleen ammoinen Yleisradio. Tein haastattelua ajankohtaisohjelmaan muotoilija Stefan Lindforsista, joka oli juuri tuolloin voittanut merkittävän kansainvälisen design-pääpalkinnon sohvallaan. Sohva tuotiin studioon ja ohjaaja oli tyytymätön valaistukseen. Siirsimme Stefanin kanssa sohvan sopivaan paikkaan ja suoran lähetyksen piti alkaa. Lavastaja marssi paikalle ja ilmoitti pistelakosta. Olimme tehneet työn, mikä hänelle kuului. Hän oli lakisääteisellä paussilla, eikä olisi ehtinyt ennen lähetystä siirtämään sohvaa. Valtakunnallinen tv-lähetys olisi tehty huonoissa valoissa. Noh. Uutistenlukija mainitsi palkinnosta. Lähetys jäi lähettämättä. Kuka voitti?

Monta kertaa luulee tulleensa kuurosokeiden tarjoilijoiden ravintolaan. Haluaisin joskus olla paikalla, kun länsimainen yhtiö toteuttaisi kuluttajatutkimuksen aiheesta: työsi merkitys, minkälainen urahaave sinulla on ja miten kuvittelet saavuttavasi sen? Uskoisin, että moni neiti vastaisi, että rikas mies tuo rahat, elintason ja laiskat päivät. Tarvitaanko talvisota, että ihminen oppii arvostamaan työtä ja itseään? Oppii ymmärtämään, että aina joku maksaa viulut?

Ketä Tallinna palvelee, kun viinan hinta nousee Suomen tasolle? Ehei hyvät toverit, ei tänne tulla nauttimaan palveluista, usein ne lusitaan.
Eestiläiset ovat ylpeitä ja keskiluokasta ylöspäin maan tasolla hyvin kasvatettuja. Mutta sitten tapahtuu joku taikaisku, kun kesätyöntekijä tai nuori laitetaan asiakaspalvelutehtäviin. Latviassa ja Liettuassa tämä sama näkyy vielä jyrkemmin. Ei ole selitys, että pienellä palkalla ei viitsi juosta. Itse vaihdoin ammattia 40-vuotiaana yritysjohtajasta tatuoijaksi ja olin kiltisti kolme vuotta ilman palkkaa, enkä hakenut yhteiskunnalta lanttiakaan. Suu säkkiä myöten.

Miksi New Yorkissa hodarikauppias, jolla ei ole edes omaa kärryä, puskee ja saa liikevaihtoa?

Kysymys on asenteesta. Juttelin eestiläisyrittäjän kanssa, joka puhuu myös hyvää suomea. Hän ei tahtonut millään ymmärtää sanaa asenne tässä yhteydessä. Nöyryys ja palvelualttius sekaantuvat mielessä isäntävallan perseen nuolemiseksi. Siitäkö on kysymys?

Uuden upean torin ihanat, ruokaa tarjoavat pikkukioskit ammottavat nyt tyhjyyttään, roskat viskellään designtorin lattioille, ruoka on kylmää, pahaa, jatkettua, eilistä eikä myyjiä kiinnosta kuin Facebook.
Maa luo lavasteen, mutta työväki on tuotava muualta. Suomesta? Olen valmis, oletko sinä?

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet