VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Ville Hytönen: ”Kirjojen arvostuksesta”

Albert Truuväärt

Rahva Raamat -kirjaketjun lippulaivamyymälä Tallinnan Viru-keskuksessa on täynnä väkeä. Tuollahan on Suomen entinen ulkoministerikin, ja tuolla taas virolainen kuvataiteilija tutkimassa uutuuksia. Kirjanystävää hymyilyttää väenpaljous. On kuitenkin tavallinen päivä, ei julkistuksia eikä alennusmyyntejä.

Ihmisiä jonottaa myyntitiskille. Toiset lukevat kirjaa kakkupalan ääressä myymälän mukavassa kohvikussa.
Jottei liikaa riemastuisi, on ajateltava kirjallisuuden vaatimattomia lukuja Virossa.

Myynnit ovat hyvin pieniä. Vuoden 2016 myydyin teos, Sofi Oksasen Norma, myi alle 5 000 kappaletta, mitä pidettäisiin kohtuullisen vaatimattomana Suomessa. Samana vuonna Suomen myydyin teos, Harry Potter ja kirottu lapsi, myi miltei 100 000 kappaletta.

Taiteilija-apurahoja ei juurikaan ole. Pari vuotta sitten aloittaneen noin 1 000 euron taiteilijapalkan saa vuosittain kolmesta neljään kirjailijaa, ja nämä saavat sitä kuukausittain kolmen vuoden ajan. Verollista valtionpalkkaa saa Virossa siis samaan aikaan kymmenisen kirjailijaa. Sekin on kovin vähän verrattuna suomalaiseen järjestelmään.

Miten sitten on mahdollista elää kirjallisuudella? Kirjailijat tekevät yleensä jotain muuta työtä, usein akateemista tai journalistista. He elävät paljolti kädestä suuhun eikä säästöjä kerry. Toimittajankin keskipalkka on tuhannen euron luokkaa.

Entäpä kustantaminen? Miten niin pienillä myynneillä voi pitää kustantamoa pystyssä?

Suuria kustantamoja, sellaisia kuin WSOY, Otava tai Tammi, ei Virossa olekaan. Kirjakustannus nojaa vahvasti Eesti Kultuurkapitalin, kulttuurityön tukisäätiön rahoitukseen. Suurin osa virolaisista kirjoista on säätiön tukemia. Kultuurkapital saa puolestaan rahansa veroeuroista, tarkemmin sanottuna korvamerkittynä prosenttina alkoholi-, tupakka- ja uhkapeliverotuksesta.

Suomalainen viinanrahtaaja tukee siis rahoillaan vaikkapa virolaista runoutta. Kerrankin se raha päätyy oikeaan osoitteeseen.

Viron kirja-alan ongelmat johtuvat kahdesta asiasta: pienestä kielialueesta ja lyhyestä historiasta markkinatalouden parissa. Rakenteet eivät ole ehtineet vielä muotoutua. Taiteilijapalkkaan tai apurahoihin ei ole vielä ehditty hankkia rahoitusta, ideakin saattaa tuntua uudelta.

Sen sijaan paljon positiivista tapahtuu. Uusi kirjanvaihtopalvelu Raamatuvahetus.ee näyttää toimivan vauhdikkaasti. Käyttäjät merkitsevät vaihtoon omia kirjojaan ja saavat tästä pisteitä. Kun joku kiinnostuu kirjasta, hän pyytää lähettämään sen pakettipostin kautta itselleen ja maksaa siitä parin euron postikulut sekä yhden pelipisteen. Lähettäjä ansaitsee pisteen.

Vaimoni käyttää palvelua ahkerasti. Jopa niin ahkerasti, että hän kyselee minulta käyttämättömiä kirjoja vaihtoon. Niistä kun saisi taas pisteitä, joilla voi tilata lisää kirjoja.
Uudella vaihtojärjestelmällä on jo 9 000 käyttäjää, mikä on pienessä maassa paljon.

Virossa arvostetaan kirjailijoita enemmän kuin Suomessa. Heidän mielipiteitään kysellään mediassa, runoilijat kirjoittavat lehtiin politiikkaa käsitteleviä ajankohtaisrunoja, ja juhlapäivinä he ovat itseoikeutettuja haastateltavia.

Kun runoilijaystäväni Jürgen tai Kätlin kulkevat kadulla, moni tunnistaa heidät. Suomessa ei liene juuri runoilijoita, jotka kadunmies tunnistaisi noin vain. Tommy Tabermannkin on jo edesmennyt.

Eräänä päivänä, kun touhusimme pihalla poikani kanssa jalkapallon kimpussa, naapurini Anna pysäytti minut.

“Tiedätkö Ville, sinun kolme kirjaasi ovat tyttäreni koulussa lukusuositusten joukossa”, hän sanoi innostuneena.
“Voisitko kirjoittaa omistuskirjoituksen tähän kirjaasi? Opettaja olisi tosi ylpeä.”

Jään miettimään potkupallon äärelle olisiko yksikään luokanopettaja Suomessa ylpeä maahanmuuttajakirjailijan nimikirjoituksesta.
Sitä arvostusta ei voi syödä, mutta hetken se lämmittää jalkapalloa potkiessa.

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet