VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Ville Hytönen: "Siperian ironiaa"


 

Albert Truuväärt

On vuosi 1941 ja maalaistalossa kynttilät ikkunoissa. Virolainen perhe aterioi illallistaan. Ovi potkaistaan auki ja sisään marssii kaksi neuvostoarmeijan sotilasta.

"Aloillanne!" huutaa rivisotilas venäjäksi ja osoittaa perhettä konepistoolilla. Toinen miehistä, upseeri, kertoo paperista lukien perheen joutuvan kyyditettäväksi Siperiaan.

Pelästynyt perhe kyselee, mitä kyyditys tarkoittaa. "No, viemme teidät pitkälle reissulle", vastaa upseeri. "No mitä se maksaa?" kysyy isä. "Ei se mitään maksa", vastaa upseeri hämillään.
Perhe riemastuu. "Vihdoinkin!", huutaa äiti. Koko perhe alkaa pakata hellehattujaan ja uimavaatteitaan. Isä tarjoaa odottamattomille vieraille makkaraa ja väkevät paukut kahvikupeista.

Tämä Tujurikkuja-komediasarjan sketsi vuodelta 2009 kuvastaa virolaista ironista suhtautumista omaan historiaansa. Suomalainen huumori vaikkapa vuoden 1918 Tammisaaren vankileiristä tai sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä voisi tuntua meistä liian irvokkaalta.

Kyyditykset ovat kuitenkin Viron historian merkittävin trauma. Jokaisella virolaisella on suvun tai ystävien kautta kokemus siitä. Suomessa sitä voisi verrata kollektiivisena traumana karjalaisen siirtoväen asuttamisen vaikeuksiin.

Vuosina 1941 ja 1949 tehdyt väestönsiirrot veivät kymmeniä tuhansia virolaisia Siperian pakkotyöleireille ja ennenaikaiseen hautaan. Kylmät junat kuljettivat lapsia ja vanhuksia eläinvaunuissa työleirien rehuiksi.
Nämä kurjat vuodet ovat jääneet virolaisen omatunnon, itsetunnon ja moraalin kulmakiveksi näihin päiviin saakka. Mutta ironian lisäksi virolaisen selviytymiskeino kovista kokemuksista saattaa olla sen kohtaaminen sellaisena kuin se on.

Vuonna 1941 kyyditetty Ronald Rüütel julkaisi varsin kauhistelemattoman teoksensa Atarma − elämäni Siperiaan karkotettuna vasta 2002. Hänet vietiin Siperian suurten jokien notkoihin metsätöihin ja kalastajaksi.

Kertomansa mukaan Rüütel hoitaa pietinsä liikoja ahdistumatta ja ajoittain nauttiikin monimuotoisen ikimetsän ja kauniiden jokien luonnosta. Kuusitoistavuotiaana kyyditetty nuorukainen ehti varttua vankeutensa aikana 35-vuotiaaksi mieheksi ja pääsi palaamaan lopullisesti Viroon vasta vuonna 1958.

Rüütelin elämänasenne on perin juurin zeniläinen. Vastoinkäymiset kasvattavat ja kovat olot kuuluvat elämään. Syvästi inhimillinen Rüütel rakastuu, perustaa perheen, jää leskeksi ja tekee työtä vaikeissa olosuhteissa − sekä tietysti haaveilee paluusta kotimaahan.

Suurin osa Atarma-kirjasta onkin työnkuvausta. Rüütel kuvailee, millaisia siperialaiset hevosreet olivat, miten hän sai 40-kiloisia hopearuutanoita merralla ja miksi mustanpörssin kauppiaiden kanssa toimittiin kuin toimittiin.

Rüütel ei ole missään vaiheessa katkera kohtalostaan, mutta ei myöskään alistuva. Hänen ikävin muistonsa liittyy alistamiseen − nimittäin Pärnun miliisiasemalla vuonna 1949 toteutettuun hiustenleikkaukseen.

"Niin kauniita hiuksia minulla ei sen koommin ole ollut...", Rüütel toteaa.

Aivan kuin lauseesta kuultaisi kohtalonpilkkaa.
Sitä samanlaista ironiaa kuin sketsisarjan kohtauksessa.

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet