VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Terhi Pääskylä-Malmström:”Periksiantamaton Viro pitää kiinni omastaan”

Thea Ekholm

Viro täytti toissa päivänä 99 vuotta. Vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kulunut 25 vuotta ja rapiat päälle, lasketaan Viron tasavallan ikä sen ensimmäisestä itsenäisyysjulistuksesta. Ja ihan oikein tehdäänkin, eihän Viro laittoman miehityksen aikana koskaan lakannut olemasta. Kartoilta se hävisi, muttei koskaan virolaisten itsensä sydämistä.

Neuvostovuosina virolainen ajatteli yhtä, sanoi toista ja teki kolmatta. Raskastahan se oli ja helpommallakin olisi voinut päästä, mutta periksi ei annettu.  

Periksiantamattomuus näkyi seuraaville sukupolville siirretyssä totuudessa, vinteille ja piironkeihin piilotetuissa trikoloreissa sekä miehittäjän mieleisekseen muokkaamilla laulujuhlilla. Punaiset laulut laulettiin kuuliaista neuvostokansalaista näytellen, sillä lopussa odotti palkkio. Viranomaisten kädet eivät riittäneet, kun kymmentuhatpäinen väkijoukko alkoi virallisen ohjelman päätyttyä laulaa isänmaallisia lauluja omalla kielellään.  

Toissa päivänä itsenäisen Viron kansallislaulu kajahti lipunnoston yhteydessä Tallinnan Toompealla. Itsenäisyyttä juhlittiin päivän aikana asiaankuuluvin menoin seppeleidenlaskusta juhlajumalanpalvelukseen, sotilasparaatiin, presidentin puheeseen, itsenäisyyspäivän konserttiin ja Estonian oopperatalossa pidettyihin ”Linnan juhliin”. Vastaanotolle kutsuttujen pukuloistosta nostettiin lehtien palstoille onnistumiset ja ”ämpäriin astumiset”, mutta runsaasti huomiota sai myös presidentti Kersti Kaljulaidin ensimmäinen itsenäisyyspäivän puhe. Se sivusi jotakuinkin kaikkia Virossa yhteiskunnallisesti merkittäviä puheenaiheita. Yksi niistä ovat muualta Viroon tulleet.

Eurooppaa koetelleen pakolaiskriisin aikana monet virolaiset ovat äänekkäästi ilmaisseet huolensa pakolaisaaltoa vääjäämättömästi seuraavasta Viron kielen ja kulttuurin tuhosta. Tähän mennessä vastaanotetut 89 pakolaista tuskin vielä suistavat Viroa raiteiltaan tai pistävät pistettä vaaleahiuksisten virolaislasten syntyvyydelle, joten suomalaisin silmin Virossa kytevä vierasviha näyttäytyy jopa hieman huvittavana ilmiönä.    

Lähihistorian varjossa virolaisten penseä suhtautuminen pakolaisiin saa kuitenkin uuden ulottuvuuden. Olivathan virolaiset vielä hetki sitten jäämässä vähemmistöksi omassa maassaan, jonka yli valloittajat ovat virolaisilta itseltään kyselemättä vuosisatoja marssineet.

Viimeisten valloittajien perintönä Virossa on yhä 80 000 kansalaisuudetonta – siis Virossa asuvaa venäjänkielistä, jotka eivät puutteellisen viron kielen taitonsa vuoksi ole saaneet maan kansalaisuutta.

Kansalaisuuskysymys on ollut viimeiset 25 vuotta kuuma peruna, ja tälläkin hetkellä mielipiteet sinkoilevat terävinä puolesta ja vastaan. Osa sanoo kansalaisuudettomien olevan historian melskeissä onnettomasti väliinpudonneita sijaiskärsijöitä, jotka ovat ansainneet Viron passin ja äänioikeuden myös ilman muilta vaadittua kielitaitoa. Osan mielestä he ovat valloittajia, jotka voivat hyvin mennä sinne mistä tulivatkin – siitä huolimatta, että valtaosalle heistä Viro on ainoa koti, jonka he ovat koskaan tunteneet.

Puheessaan presidentti Kaljulaid totesi virolaisenemmistön ilmaisseen haluttomuutensa monikulttuuriseen yhteiskuntaan, jossa virolaisen tapakulttuurin rinnalla voisivat yhtäläisesti olla ja elää myös muunlaiset maailmankatsomukset. Presidentti piti kuitenkin tärkeänä niiden tapojen määrittelemistä, joita Viroon lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi saapuvien odotetaan kunnioittavan.

”Virolainen voi olla kuka tahansa, joka tunnustaa meidän kielemme, tapamme ja arvomme”, presidentti totesi.

Samalla hän muistutti ihmisarvojen kunnioittamisesta. Kaikista Viroon saapuvista ei tule virolaisia, eikä kaikkea virolaiseen tapakulttuuriin kuulumatonta voida kieltää.

Presidentin mukaan virolaiset pitävät tavoistaan kiinni monia länsieurooppalaisia tiukemmin. Ja ymmärtäähän sen. Ilman sitä itsepäisyyttä ei toissa päivänä olisi välttämättä ollut Viroa, jota juhlia.

Monet juhlivat kansallispuvuissa – niin myös presidentti puolisoineen. Kovin paljon ei Tallinnassakaan tarvitse katsoa ympärilleen oivaltaakseen, että omaa ja alkuperäistä arvostetaan Suomea enemmän, oli kyse sitten, vaikka designista, arkkitehtuurista tai lähes huomaamattomista vihjeistä takinliepeiden kirjailuissa.  

Siitä kansallisylpeydestä me Suomessakin voisimme ottaa oppia. Huomenna kuitenkin ripustan korviini pienet Viron liput ja kohotan maljan toiselle kotimaalleni Viron Helsingin-suurlähetystössä. Elagu Eesti!

 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet