VierasblogiTässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.

Ville Hytönen: ”Karl Marx, purukumi ja Smokie – Sisutusta sovjettityyliin”


 

Albert Truuväärt

Ostin Viljandin asuntooni vanhan Rekord-6 -television. Se ei toiminut, joten neuvostoajan autenttisuus oli vahvasti läsnä. Niin pitikin, sillä halusin sisustaa asunnon sovjettityyliin.

Hankin Rekordille alustaksi tummapintaisen lastulevyhyllyn lasi- ja peiliseinäisellä viinakaapilla varustettuna. Hyllyn reunalle Gruusian sosialistisen tasavallan viiri, Vilnan kaupungin kuvasilhuetti ja saviruukkuja uunikeittoja varten. Viinakaappiin Moldavskii Aistia, Araratia ja jotain valkovenäläistä zubrovka-jäljitelmää.

Työpöydälle nostin vaaleanvihreän itäsaksalaisen Erika-kirjoituskoneen, vaikka sitä tuskin juuri kukaan käyttäisi. Se oli kuitenkin aikansa parhaimmistoa.
Kukallisia verhoja, vihreitä ja keltaisia. Gorbatšovin kuva seinälle.
Nikolai Ostrovskin “Kuinka teräs karaistui” kirjahyllyyn viron-, venäjän- ja suomenkielisenä. Sen viereen Marxin Pääoma.
Alkoi olla valmista ensimmäistä vierasta varten.

Kerrotaan, että Neuvosto-Eestin alkutaipaleella Tapan kunnassa pohdittiin paikalliselle kommunistilehdelle nimeä. Virolainen talonpoika ehdotti nimeksi Tapa Kommunist.
Todettiin ettei se taida oikein sopia. Nimeksi tuli Tapa Edasi, Tapa edelleen.
Tarinaa kuitenkin kerrotaan vieläkin virolaisten keskuudessa hymyssä suin. Siitäs saivat kommunistit, kotimaan tukehduttajat.

Jokaiselle Virossa asuvalle suomalaiselle lienee selvää, ettei vironkielinen enemmistö juuri muistele kaiholla Neuvostoliiton miehitysaikaa. Sen sijaan venäläisvähemmistön parista nostalgikkoja löytyy silloin tällöin.

Suomalaisena ja 1980-luvun alussa syntyneenä Neuvostoliiton reaalisosialismi ja päivittäinen elämä ovat jonkinlaista mielikuvitusmaailmaa. Ehdin lapsena toki käydä Viipurissa ja Leningradissa, mutta lapsen silmissä rapistunut imperiumi ei näyttänyt juuri sen kummallisemmalta kuin hoitamatta jäänyt itäsuomalainen pikkukaupunki.
Puistot kasvoivat korkeaa heinää. Talot olivat kehnossa kunnossa. Kauppahallissa mies tuli kauppaamaan ainoaa vyötään. Toteutettiin suunnitelmataloutta, joka ei toiminut minkään suunnitelman mukaan.
Siinä maailmassa yli puolet nykyvirolaisista ovat ainakin jonkin ajan elämästään eläneet.

Enno Tammerin toimittamassa teoksessa Neuvosto-Viron arkipäivää (alkup. Nõukogude aeg ja inimine, Tänapäev 2004) virolaiset käyvät läpi neuvostomuistojaan. Mukaan mahtuu karmivia tarinoita neuvostomiehityksen alkuvaiheista, vaivaannuttavia jonottamiskokemuksia ja lämpimiä muistoja rautaesiripun läpäisseistä populaarikulttuurin ilmiöistä.

Purukumin, farkkujen ja eksoottisten hedelmien lisäksi haaveiltiin länsimaisista poptähdistä. Usein kävikin niin, että lännessä jo hieman laskusuunnassa olleet orkesterit ja artistit olivat kuumaa valuuttaa bootleg-kasetteina 1980-luvun Neuvosto-Eestissä.
Smokie, Slade ja muut brittiläiset pitkätukkabändit pääsivät länsimaisten radioiden avulla soittoon ja suomalaisilta turisteilta tai ulkomailla asuvilta sukulaisilta saattoi saada merkkifarkut tai purukumia.

Neuvostoliitossa reagoitiin hitaasti kysyntään ja Sangarin jäykät farkut sekä virolaiset, koko imperiumissa tunnetut artistit, yrittivät korvata kapitalistisia tähtiä. Jaak Joala, Propeller, Muusik Seif ja Apelsin kiersivät Neuvostoliiton syrjäisimpiäkin kolkkia ja niittivät menestystä.
Syntyi kummallinen rinnakkaistodellisuus länsimaailmalle: kulttuuri, joka ei rakentunut liberaalin yksilökeskeisyyden varaan, mutta joka silti ihaili ja kopioi sitä.

Kun istun Viljandin asuntoni neuvostoromanttisessa keittiössä, tunnen itseni väkisinkin hieman hölmöksi. Olen yrittänyt luoda asuntoon todellisuuden, jota suurin osa virolaisista on halunnut pakoon.
Ei kukaan olisi valinnut vaahtokumista Miska-nukkea, mikäli olisi voinut valita puuvillaisen Muumin. Eikä kukaan olisi lukenut Noorte Hääl -lehteä, jos saatavilla olisi ollut Suosikki.

Naapurin vanhemmat naiset katselevat, kun kannan vihreää neuvostoaikaista ryijyä sisään asuntoon. Toisen helvetti on toisen eksotiikkaa. Toisen huonot muistot ovat toiselle jännittävä kokemus. Onneksi Rekord-6 ei kuitenkaan toimi eikä minun tarvitse nähdä siitä Neuvosto-Eestin uutisia.
Ostan vielä kirpputorilta itse nauhoitetun Smokien kasettikokoelman. Ilman sitä kokonaisuus ei olisi täydellinen. Länsimainen aarre yleisliittolaisessa olohuoneessa.
Asetan kasettikotelon kirjahyllyn juhlapaikalle Marxin Pääoman viereen ja lyön kasetin Romantik-306 -nauhuriin.

Living next door to Alice kuulostaa elämäni ensimmäistä kertaa tuoreelta ja raikkaalta.
 

Vierasblogi

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet