Sami Lotila

Sami Lotila: Virossa vanhukset eivät näy eivätkä kuulu

Tallinnan ja Helsingin väliä paljon matkustavan huomio kiinnittyy nopeasti siihen, miten vanhoilta suomalaiset Helsingissä näyttävät. Eläkeikäisiä on Helsingissä kaikkialla: kaduilla, kahviloissa, ravintoloissa, tavarataloissa, raitiovaunuissa, kuntosaleissa, kaikkialla...

Itse asiassa suomalaiset eläkeläiset pistävät silmään jo laivalla. Virolaisiin vanhuksiin ei Tallinnan-laivoilla juuri törmää.

Sama jatkuu Suomen televisiossa ja radiossa ja lehdissä. Eläkeläiset ovat äänessä ja palstoilla joka puolella ja heistä ja heidän murheistaan keskustellaan jatkuvasti.
Riittääkö eläke? Saako hyvää hoivaa ja sairaanhoitoa? Kannattaako ostaa asunto senioritalosta, tai Espanjasta? Onko patja kuiva ja kuka rullasi rahat?

Virossa näin ei ole. Vanhukset eivät Virossa näy eivätkä kuulu. Vanhuksia ja heidän elinolojaan voi Virossa nimittää tabuksi, sillä he ja ne eivät virolaisviestimiä juuri kiinnosta.
Jos Virossa media kiinnostuu eläkeläisestä, on hän poikkeuksetta hyväkuntoinen ja pirteä, uusissa ja puhtaissa vaatteissa, hymy huulillaan.

Hän on siis mahdollisimman epätyypillinen virolaiseläkeläinen.

Suomen eläkeläisten jatkuva esiinmarssi saattaa jopa ahdistaa meitä, jotka asumme Virossa eli yhteiskunnassa, jossa vanhuksia ja heidän huoliaan ei tunnu edes olevan.
Suomen iäkkäät panevat avaamaan silmät omalle vanhenemiselle. Se panee mietteliääksi, ellei jopa pelkäämään.  

Onko Viron tapa sulkea silmät vanhuudelta näin ollen oikea? Ainakin se säästää nuoret ja meidät keski-ikäisetkin ikäviltä ajatuksilta ja oman kuolevaisuuden kohtaamiselta?

Hmm…

Itse tosin veikkaan, että täällä Virossakin siirrytään tässäkin asiassa pikkuhiljaa suomalaiseen ja pohjoismaalaiseen käsitykseen, jossa eläkeikäisten ihmisarvo ja painoarvo yhteiskunnassa ovat vähintään samankokoisia kuin nuoremmilla sukupolvilla.

Käsitteen ”kultaiset vuodet” keksivät Suomessa rahalaitokset bisneksiään edistämään, mutta totta se on, että eläkevuodet voivat olla ihmisen onnellisinta aikaa.
Olen itse nähnyt. Siihen tarvitaan vain terveyttä ja ehkä riittävästi rahaakin.

Virossa vanhuuden peittely niin tiedonvälityksessä kuin laajemminkin yhteiskunnassa liittyy vahvasti häpeään, joita vanhusten hoidosta tai pikemmin hoitamattomuudesta koetaan yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Virossa vanhusten elämä on aivan erityisen kovaa, sillä eläkkeet ovat pienet ja yhteiskunnan muukin tuki Suomeen verrattuna vähäistä.  

Virossa vanhustenhoito on yhä eräänlaisessa välitilassa, tai Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa. Neukkuaikana useat Viron kolhoosit olivat järjestäneet vanhustenhoidon varsin esimerkillisellä tavalla, mutta Neuvostoliiton loputtua ja kolhoosien hajottua vanhukset jäivät lähestulkoon heitteille.

Virossa on ollut näihin päiviin saakka huoltokodeiksi kutsuttuja leirejä, joihin valtio on sullonut samoihin tiloihin dementiaa potevia vanhuksia, kehitysvammaisia ja jopa rikollisia. Euroopan komissio on tällaisesta epäinhimillisyydestä Virolle älähtänyt - ja luvannut auttaa asianmukaisten hoitokotien rakentamisessa.
Tavallisia, suht terveitä vanhuksia ei näihin EU-rahoitettuihin hoitokoteihin kuitenkaan päästetä.

Virolainen lehti julkaisi pari päivää sitten kansainvälisen tutkimuksen, minkä mukaan virolaiset ovat yksi maailman epäempaattisimpia kansoja. Virolainen ei lämpene hyväntekeväisyydelle ja lähimmäisen auttamiselle, lähisukulaisia ehkä lukuun ottamatta. Tämä asenne heijastuu myös vanhusten olojen järjestämiseen Virossa.

On Virossa toki myös komeita ja siistejä palvelutaloja eläkeläisille, mutta ne ovat kaukana tavallisen eläkkeensaajan ulottumattomissa.
Keskimääräinen eläke pyörii Virossa reilussa 300 eurossa, eli se on viisi kertaa pienempi kuin Suomessa.
Varallisuuttakin Virossa eläkeläisillä on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta vain vähän.

Toisaalta Viron vanhukset saavat kiittää näkymättömyydestään itseäänkin, sillä he eivät juuri ole järjestäytyneet.
Suomessa eläkeläisillä on monenlaisia etu- ja painostusjärjestöjä ja julkaisuja ja vaikutuskanavia.
Iäkkäämpiä kansanedustajiakin Virossa on vain pari. Suomessa 70 vuotta ei ole parlamentaarikolle vielä ikä eikä mikään.

Virossa asuessa syntyykin helposti mielikuva siitä, että vanhuus ja myös kuolema ovat siistejä juttuja, jotka eivät sen suuremmin askarruta ketään eivätkä edellytä mitään erikoisjärjestelyjä.
Virossa jokainen ikääntyväkin on oman onnensa seppä, joka viettää viimeiset vuotensa ja kuolee tavallaan.
Kuolema koskettaa vasta sitten kun se todella koskettaa, lopullisesti.

Sekään, mitä mahdollisesti tapahtuu kuoleman jälkeen, ei juuri askarruta virolaisia - tai ainakaan siitä ei puhuta.
Virolaiset nimittäin ovat maailman ehkä ateistisin kansa. Virossa ei uskota uskontoihin.

Suomalaisen vanheneminen panee Virossa erityisen mietteliääksi.
Ehkä Viron tie onkin tässä tapauksessa se oikea tie, toisin kuin vaikkapa verotuksessa ja valtion velanotossa?  
 

 

Sami Lotila

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet