Sami Lotila

Sami Lotila: On ihme, että Tallinnassa on jäljellä enää edes puolenkymmentä yökerhoa

Rapsakan lupsakkaa yökerhotoimintaa kaipaavan valinnanvara on Tallinnassa nyt pienempi kuin koskaan sitten 1990-luvun alkuvuosien tai itse asiassa se taitaa olla vieläkin pienempi.

Club Priven lopetettua Viron veroviranomaisten myötävaikutuksella tänä kesänä ei jäljellä ole enää oikeastaan kuin Club Hollywood, Venus Club ja VaBank – hotelli Virun Cafe Amigon lisäksi.

Amigo on ja pysyy Tallinnan suosituimpana yökerhona, kiitos suomalaisten hotelliasiakkaiden, joita saapuu sinne tokkatolkulla ilta illan perään. Hotelliasiakkailla on Cafe Amigoon nimittäin vapaa pääsy. Ilman suomalaisia olisi tämänkin yökerhon narikka varmaankin jo naftaliinissa.

Onhan Tallinnassa toki vielä lisäksi pari underground-yökerhoa, ja lisäksi etenkin kesäaikaan yksittäisiä tanssibileitä, mutta niiden varaan ei yökerhoketun, tai –kettusen, kannata laskea. Niiden toiminta on epäsäännöllistä ja sattumanvaraista, kuten Tallinnasta uutta alkua hakevan suomalaisyrittäjän verojenmaksuhalukkuus konsanaan.
Ja sitten ovat Studio ja Münt, mutta ne ovat ennemmin hikisiä klubimaisia tankkaamoja kuin täysverisiä yökerhoja.

Tähän on siis tultu. Yökerhoelämä on kutistunut Tallinnassa kuin Über-kuskin palkkapussi käräjäkulujen jälkeen konsanaan.
Jäljellä meillä on vain kauniit ja kiihkeät (joskin hatarat) muistot menneiden vuosikymmenten kuumista öistä ja ehkä aamuun saakka jatkuneista jatkoista.

Fakta on, että Tallinnan yökerhoelämässä ei enää ole edes sitä potkua ja dynamiittia, jota siinä oli viime vuosikymmen alussa. Jopa Tallinnan tunnetuin rockklubi, Tallinnan Tavastia, eli Rock Cafe luisui konkurssiin pari viikkoa sitten.

Miksi näin?

Vastaan tähän kysymykseen kohta, mutta teen sitä ennen pohjustukseksi pikaisen katsauksen Tallinnan yökerhohistoriaan viimeisen neljännesvuosisadan ajalta.

Tässä kontekstissa ei voi olla liioittelematta Tallinnan Piritalla 1990-luvun alussa mölynneen Club Piraatin merkitystä.
Piraat ei ollut vuosissa mitattuna järin pitkäikäinen, mutta se oli Tallinnan ensimmäinen rohkea ja selkeästi omaa linjaansa vetänyt yökerhontapainen – joka lisäksi koulutti yökerhohenkilökuntaa myöhemmin avattavien yökerhojen tarpeisiin.


Juuri Piraatissa sai monikin aloitteleva baarityöläinen ensikosketuksensa bongaamiseen sekä tietenkin myös bolaamiseen.

Vielä parempi oppikoulu bolaamiseen tosin oli suomalaisen Jens Moustgaardin pyörittämä Eeslitall, vanhan kaupungin ytimessä.

Vuonna 1995 avattu Club Hollywood oli sekin jämerä virstanpylväs Tallinnan yöelämässä – sekä tietenkin kirkkosalia muistuttava Club Dekoltee, joka myöhemmin pyllähti konkurssiin.
Dekoltee oli senkin puolesta hauska bailuareena, että se piti sisällään saunan, josta oli vilpoista piipahdella lähimmällä baaritiskillä vaikka munasillaan. 90-luvulla oli Tallinnassa kaikki sallittua, ja etenkin ulkomaalaisille.

Juuri 90-luvun puolenvälin paikkeilla ja 90-luvun lopussa aukesi Tallinnan yön Pandoran lipas, ja uutta ja toinen toistaan isompaa ja prameampaa yökerhoa avattiin lähes solkenaan. Nightman, Spirit (eli myöhempi Bon Bon), ehkä osuvalla tavalla nimetty Panoraam…

Mukana menossa sinnittelivät hotelli Olümpian Bonnie & Clyde ja jossain mittakaavassa Linnahallin Lucky Luke - sekä tietenkin Mustamäen legendaarinen Othello, jonka omistaja yritettiin murhata alkuvuodesta 1998.

Ajat olivat Tallinnassa kovat, joten loogisella tavalla myös bailaaminen oli kovaa.

Virolaiset olivat vasta vapautuneet ilkeän Neuvostoliiton ikeestä, ja porukka halusi sen kokemuksen jälkeen irrotella oikein kunnolla.
Säästäjinä virolaiset olivat tuohon aikaan vieläkin kehnompia kuin nykyään. Kaikki ansaittu ja ansaitsematonkin raha pantiin heti taivaan tuuliin, kuten vaikkapa öiseen kerhotoimintaan.

Yökerhoja Tallinnaan tuli vielä paljon lisää, mutta sitten, nyt, tuli hiljaisuus. Yökerhot hiljenivät, iso osa niistä sulki ovensa lopullisesti, ja vain Amigo ja pari muuta jäivät viettämään rääppiäisiä.

Mitä tapahtui?
Vastauksen voisi antaa yhdellä lyhyellä lauseella: Tuli arki.

1990-luvun alkuinnostuksen jälkeen Tallinnan yökerhomarkkina on nyt asettunut ja vaipunut luontaiselle tasolleen. Tallinnassa todellakin on vain vähän potentiaalista asiakaskuntaa, ja kaiken lisäksi Tallinnan olutbaaribuumi on kaapannut siitä suuren osan. Nuorta ja nuorekasta porukkaa on Tallinnassa hintsusti, ja sen ostovoima ei ole kummoinen.
Toinen ja ehkä vieläkin tärkeämpi tekijä Tallinnan yökerhojen matalasuhdanteen kannalta on virolainen kulttuuri.

Sanaan kulttuuri ei kannata tässä yhteydessä suhtautua liian juhlavasti. Kyse on siitä, että yökerhotoiminta nyt vaan on virolaisille vierasta touhua, ja siitäkin, että railakkaaseen bailaamiseen linkittyvät yhden yön suhteet eivät istu virolaiseen käytösetikettiin.

Tallinnassakin toki bailataan ankarasti – mutta pääsääntöisesti kotibileissä. Kotona touhuaminen on halvempaakin.

Jos virolainen päättää lähteä yökerhoilemaan, hän tekee sen vanhan kaavan mukaisesti pukeutumalla parhaimpiinsa ja kaappaamalla (mahdollisen) kumppaninsa mukaan.

Mielestäni on melkoinen ihme, että Tallinnassa on jäljellä enää edes puolenkymmentä yökerhoa. Veikkaan, että jo kohta niitä on vieläkin vähemmän.

Ennustan, että Tallinnan yöelämä kehittyy jatkossa sliippaamattomien mutta kiihkeiden underground-tanssiklubien suuntaan. Sauna-kadun suosittu Studio onkin jo askel tähän suuntaan.

Jos näin käy, niin ympyrä sulkeutuu: 90-luvun alussa Tallinnan parhaat bileet löytyivät eräänlaisista rytmikellareista, joissa luukutettiin elektronista tanssimusiikkia, jorattiin vieruskaverin varpailla ja ryystettiin olutta suoraan korista.  
Tällaisia bilepaikkoja oli Tallinnan vanhassa kaupungissa muun muassa Lai-kadulla.
Ne olivatkin lajissaan aivan laittamattomia.

 

Sami Lotila

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet