Viikon vieras

Terhi Pääskylä-Malmström: Virolainen työelämä on sekoitus ennakkoluulottomuutta, muodollisuutta ja joustavia työaikoja

Viroon erikoistunut toimittaja Terhi Pääskylä-Malmström kertoo syntymäpäivän merkityksestä virolaisille.

Lari Järnefelt

Työtätekevä Suomi heräilee kollektiivisesta lomahorroksestaan, mutta virolaisessa tuttavapiirissäni loma on monella vasta edessä. Virossa pätee monin osin keskieurooppalainen loma-aikataulu, sillä koulut alkavat juhlallisin menoin vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä. Elokuussa kesää on todellakin vielä jäljellä.

On tosin niitäkin, jotka eivät koskaan tunnu lepäävän. Pari vuotta sitten olin osallistumassa tilaisuuteen kesäpääkaupunki Pärnussa. Illalla mieleeni pälkähti kysymys, jonka lähetin tilaisuuden järjestäjälle siltä istumalta. Eipähän aamulla unohtuisi!

Meiliboksini kilahti kuitenkin jo muutaman minuutin päästä kaipaamani vastauksen merkiksi. Kello oli puoli yksitoista ja vastaaja oli tittelinsä perusteella työntekijä – ei yrittäjä, jolta itsekin yrittäjänä voisin myöhäisen vastauksen ymmärtää. Kysymykseni ei ollut kiireellinen; se olisi voinut hyvin odottaa aamuun tai jopa seuraavaan päivään.   

Virossa työaika on Suomea suhteellisempi käsite. Työpäivä alkaa myöhemmin ja myös venyy pidempään. Näemmä alaisilta voidaan edellyttää myös jatkuvaa reaktiovalmiutta satunnaisten tiedustelujen saapuessa. Pomon käskystä saatetaan pahimmassa tapauksessa jopa keskeyttää loma ja palata töihin.

Aikakäsitys on Virossa muutenkin joustavampi, eikä virallistenkaan asioiden viime tinkaan jättäminen ole harvinaista. Siinä missä suomalainen kauhistelee, virolaiselle kyse on normaalista käytännöstä. Pitkälle tulevaisuuteen tähyäviä suomalaisia pidetään hitaina ja joustamattomia, ja heille naureskellaan vähän niin kuin hämäläisille Suomen rajojen sisäpuolella.

Virolaisten kanssa toimiessani olen huomannut, ettei vajaata kahta vuorokautta pidetä lainkaan liian lyhyenä aikana 60-sivuisen akateemisen tekstin kääntämiseen. Kotisivuprojektin yhteistyökumppaneita aletaan haalia kasaan viikko ennen deadlinea, Norjaan lähdetään töihin parin päivän varoajalla ja ystävän syntymäpäivät pidetään huomenna – kai pääset tulemaan?

Keskustelut virolaisten itsensä kanssa ovat paljastaneet, että nopean toiminnan perusteluksi tuodaan monesti spontaanius. Erään teorian mukaan kyseessä on Viron myrskyisästä historiasta juontuva tarve sopeutua nopeisiin muutoksiin. Useimmiten kuitenkin vain levitellään käsiä, eikä ymmärretä alkuunkaan, mikä suomalaisella on ongelmana.

Käsittämättömällä tavalla projektit kuitenkin valmistuvat ja syntymäpäivävieraatkin saapuvat paikalle. Maassa maan tavalla, olen todennut. Sopeutumalla pääsen paljon helpommalla.

Moni suomalainen ihailee Tallinnaan sattuessaan kaupungin rohkeaa arkkitehtuuria. Keskiaikaisen vanhankaupungin kupeeseen on rakennettu modernina hohtavaa lasiseinää, vanhat tehdasrakennukset tuunattu uuteen nousuun – ja jotenkin kaikki vain toimii.
Arkkitehtuuri on hyvä esimerkki siitä, kuinka Virossa uskalletaan katsoa myös boksin ulkopuolelle ja miettiä uusia, ennakkoluulottomia ratkaisuja. Ehkä on ollut vähän pakkokin: halu ravistella itsensä irti tunkkaisesta Neuvostoliitosta on ollut suuri, eivätkä edes tavoitteet Euroopan rikkaimpien valtioiden joukkoon singahtamisesta ole tuntuneet mahdottomilta. 

Jotkut asiat kuitenkin pysyvät. Virolainen työkulttuuri eroaa suomalaisesta esimerkiksi muodollisuutensa osalta. Suomalaiset ovat sinutelleet Ruotsin mallin mukaan jo vuosikymmeniä, mutta Virossa teititellään yhä – aivan kuin vanhojen vallanpitäjien, saksalaisten ja venäläisten, kulttuureissa. Kohteliaisuudet ovat arvossaan jopa siinä määrin, että suomalaisella saattaa mennä sormi suuhun.

Eikö jokaista sähköpostia voikaan aloittaa tuttavallisella terellä? Kenen nyt pitikään ehdottaa sinutteluun siirtymistä?

Muodollisuus näkyy myös työpaikoilla. Johtaja on johtaja ja häntä kohdellaan sen mukaisesti. Keväällä ilmestyneessä Evento-lehden artikkelissa haastatellun asiantuntijan mukaan seikka johtaa pahimmillaan työntekijöiden aloitekyvyttömyyteen: mitään ei osata tehdä, jollei johtaja käske. Uudet tuulet kuitenkin puhaltavat sekä kansainvälisten johtajien että uuden sukupolven myötä.

Itse myönnän olevani Virossa asioidessani hyvinkin epämuodollinen. En pokkuroi Suomessakaan, joten miksi muuttuisin Virossa toiseksi ihmiseksi? Koska tuttavallinen puheenparsi kuitenkin jossain vaiheessa lipsahtaa, ehdotan sinuttelua jo kättelyssä.

En tiedä, olenko saanut kaiken anteeksi suomalaisuuteni vai muutoin välittömän olemukseni ansiosta, mutta tielleni on sattunut lähes yksinomaan hyvin epämuodollisia yritysjohtajia. Erästä heistä moikkasin kerran ratikassa kuin ketä tahansa kaveria. Vieressä istunut virolaistuttavani kauhistui: ”Hänhän on suuryrityksen tunnettu johtaja!”
Minä tunsin hänet etunimeltä, tosin hän saattoi olla muutenkin poikkeuksellinen, sillä käytti julkista liikennettä.

Johtajan pallilla istuu kuitenkin yhä useimmiten mies ja sukupuolten välinen palkkaero on Virossa EU:n suurin. Sukupuolikiintiöitä ei ole – tosin itse olen taipuvainen ajattelemaan, ettei työ kuulu naiselle tai miehelle, vaan sille, joka on tehtävään pätevin.
Silti hämmästyin lukiessani Eesti Päevalehden viimeviikkoista, nuorten työnhakua käsittelevää artikkelia. Eräässä työpaikassa oli suoraan ilmoitettu, että työhön otetaan mieluiten mies.

Aiemmin mainittua Eventon artikkelia lainaten ”yhdistäviä tekijöitä on paljon enemmän, mutta erilaisuudet on hyvä nostaa pöydälle, jotta ymmärrämme toisiamme paremmin”. Ehkä voimme samalla myös oppia toisiltamme.

Useimmiten yhteinen sävel veljeskansojen välillä löytyy ja bisnes luistaa. Ei ihme, että Viro vetää puoleensa yhä useampia suomalaisyrittäjiä.
 

Kirjoittaja on talsinkilainen toimittaja, kääntäjä, kirjailija ja Evento-lehden toimituspäällikkö.
 

Viikon vieras

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet