Sami Lotila

Sami Lotila: Tallinnassa riehuu asuntomurtobuumi ja maalitauluna ovat etenkin uudet talot

Lotilan mukaan murtovarkaudet ovat Virossakin ennen kaikkea sosiaalinen ongelma.

Albert Truuväärt

On tässä tullut lueskeltua teiltä, hyvät Tallinna24:n lukijat, saamiani sähköpostiviestejä sen jälkeen kun T24 julkaisi reilu viikko sitten artikkelin Tallinnan uusia kerrostaloja vaivaavista murtomiesporukoista.

Itse asiassa luin juuri tuossa äsken, pari minuuttia sitten, taas yhden Tallinnassa asuvalta suomalaiselta tulleen viestin tuosta samasta aiheesta.

Viestin ohessa oli valokuva kellarikopin ovesta, jonka lukko oli katkaistu, ilmeisesti jonkinlaisilla pihdeillä. Suomalainen kertoi, että oli muuttanut kyseiseen uuteen taloon pari kuukautta sitten.

- Jotenkin omituisella tavalla sen vaistoaa, että murtoporukat seuraavat taloa ja samalla tietenkin sen asukkaitakin. Tämä tunne lisääntyy sen myötä kun saa tietää, että taas siihen ja siihen taloon naapurustossa on tukeuduttu, suomalainen kirjoitti.

- Asuntojen ja kellarikoppien ja autohallien ja autojen lisäksi murtaudutaan roskakatoksiinkin. Tällä viikolla vaimoni oli viemässä roskia kello 09 aamulla ja katoksessa hääri kolmikymppinen mies tutkien roskalaatikoiden sisältöä.

Katoksen lukko oli murrettu auki.

Tällaistahan elämä on täällä Tallinnassa. Omankin taloni, joka valmistui viime syksynä, käytävässä ja kellarissa on jo käyty.

Kellarikopeista tosin vasta yksi on murrettu auki. Kuinka ollakaan se kuuluu suomalaiselle. Meitä suomalaisia asuu talossa käsittääkseni vain kaksi.

Tallinnan eri kaupunginosissa asuvien ystävieni kertomukset osoittavat, että jonkinlainen asuntomurtobuumi Tallinnassa on käynnissä, ja etenkin se kohdistuu uusiin kerrostaloihin.

Piipahdin viime viikolla vieraisilla Kadriorgin kaupunginosassa, pari vuotta sitten valmistuneessa kerrostalossa, jossa ulko-oven lukko oli suojattu paksulla metallilevyllä.

Tuon lauseen painotus oli sanalla ”oli”, sillä edellisenä viikonloppuna metallilevy oli väännetty pois paikaltaan.

Nyt on tie auki itse lukkoon.

Tähän väliin pitää huomauttaa, että aina varkaat eivät edes halua päästä sisälle taloon – vaan he tähtäävät vain itse lukkoon.

Nimittäin. Olen asunut Tallinnassa kerrostalossa, jossa varkaat nyysivät talon ulko-oven lukon mukaansa seitsemän kertaa parin kuukauden aikana, ennen kuin asukkaat vaihtoivat sen halpamalliin. Varkaudet loppuivat siihen.

Alkuperäinen lukko oli komea, kallis, kuparinen.

Olen asunut Tallinnassa myös talossa, jossa oli ”pomminkestävä” ulko-ovi – mutta karmit olivat näemmä heikompaa tekoa. Varkaat olivat päässeet sisään kaivamalla oven irti saranoiltaan.

Olen ollut Tallinnassa mukana ottamassa kiinni 80-vuotiasta mummoa, joka toimi murtovarkaiden tunnustelijana nykien ovenkahvoja, koputellen ikkunoita ja tarkkaillen missä ikkunoissa on ja missä ei ole valot iltaisin.

Tuo valojuttu on muuten tärkeä Tallinnassa. Murtovarkaat osaavat seurata, minkä asuntojen ikkunat ovat pimeinä pitkään, ja iskeä juuri niihin. Suht edullinen varkaussuoja onkin jättää asuntoon valot reissussa ollessaan.  

Tunnen Tallinnassa muuten sellaisenkin kaverin, jonka taloon iski sama murtovaraskopla kaksi kertaa parin päivän sisään.

Kopla iski täsmälleen samalla kokoonpanolla siitä huolimatta, että ensimmäisessä iskussa yksi jäsenistä jäi kiinni ja luovutettiin poliisille.

Kannattaako edes mainita, että minulla on Tallinnan kodissani kotivakuutus. Olen poikkeus. Kotivakuutus on täällä Virossa yhä harvinaisuus, kuten on myös turvalukko asunnon ulko-ovessa.

Omassa talossani on kymmeniä asuntoja, mutta olen bongannut asuntojen ovista vain pari turvalukkoa.

Jostain - mutta toisaalta loogisesta - syystä virolaisilla onkin tapana syyttää lähinnä vain itseä, jos murtovaras iskee. Tallinnasta on vaikea löytää täysi-ikäistä virolaista, jonka asuntoon ei ole tunkeuduttu ainakin kerran. Se jotenkin ikään kuin kuuluu asiaan, ja elämään.

Me suomalaiset ajattelemme vähän eri tavalla.

Me suomalaiset ajattelemme vähän eri tavalla.

Vaimoni on paljasjalkainen tallinnalainen. Häneltä on putsattu kellarikoppi kolme kertaa. Mukaan on lähtenyt polkupyörää, telttaa, polttopuita, ja itse asiassa ihan mitä vaan minkä mukaan voi ottaa.

Mutta niin, Tallinnassa on käynnissä jonkinlainen uusiin kerrostaloihin kohdistuva asuntomurtobuumi. Asuntojen ovia murretaan sorkkaraudalla, parkkihallien autoja tyhjennetään, varastokoppeihin tunkeudutaan.

Se, että maalitauluna ovat juuri uudet talot, on loogista, sillä niissä asuu yleensä ulkomaalaisia, jotka ovat paljon poissa ja joilla oletettavasti on asunnossaan kassakaappi ja jalokiviä sekä muita aarteita.

Uudet talot ovat kelpoja kohteita siksikin, että useimmiten niistä on myyty asuntoja vasta vain vähän.

Ei ole naapureita, jotka pitäisivät silmällä.

Ja vaikka naapureita mahdollisesti olisikin, ei varkailla ei ole vastassaan yhteen hiileen puhaltavaa, järjestäytynyttä ja toisilleen solidaarista taloyhteisöä, vaan yksittäisiä yksilöitä, jotka ovat tai eivät ole huolehtineet murtosuojasta.

Asunto-osakeyhtiöitä Virossa ei ole. Talon asukkaat voivat halutessaan perustaa ”asuntoyhtiön” – tai olla perustamatta. Uusissa taloissa niitä ei pääsääntöisesti ole.

Perimmiltäänhän murtovarkaudet ovat tietenkin ennen kaikkea sosiaalinen ongelma. Vain harvalle ne ovat harrastus täällä Tallinnassakaan.

Varkaudet tuovat tekijälleen rahaa ja ruokaa pöytään, rahoittavat jonkinlaisen elintason ja unelmien toteuttamisenkin, ja ehkä lapsien koulunkäynnin ja mummon lääkärikäynnin.

Ei tarvitse kuin muistuttaa itselle, että Virossa on yli 80 000 sellaista ihmistä, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta ja jotka eivät saa osallistua virolaisyhteiskunnan elämään kuin rajoitetusti ja jotka eivät saa nauttia sen palveluista kuin minimaalisesti.

Tämä porukka on usein välinpitämätöntä, katkeraa, usein epätoivoista ja elämänasenteiltaan usein juuri niin itsekästä ja muita kohtaan välinpitämätöntä kuin sopii odottaakin.

Niukka se sosiaaliturva tosin on virolaisen yhteiskunnan täysivaltaisillekin jäsenille. Usein se on liian niukka pitääkseen hengissä, kaidasta tiestä nyt puhumattakaan.

Eikä se poliisin ja oikeuslaitoksenkaan työ Tallinnassa aina häikäise, mikä tosin taitaa johtua karmaisevasta resurssipulasta.

Tuomareita painostetaan tarjoamaan rikollisille ”sopimusratkaisuja” ja poliisit eivät yksinkertaisesti ehdi sinne, minne pitäisi, sillä heitä on liian vähän.

Murtovarkaudet ja varkaudet ylipäätään on priorisoitu tärkeysasteikon häntäpäähän, sillä yleensä niissä ei ole vaarassa henki tai terveys. Omaisuudensuoja on Virossa yhä varsin heikko. Ei se tosin ole paras mahdollinen Suomessakaan.

Riesana Viron virkavallalla on sitten vielä sekin, ettei pelkkä poliisityö tuo vielä leipää pöytään. Sen lisäksi ja joskus sen kanssa päällekkäinkin on tehtävä muuta työtä, tai monikossa: muita töitä.

Murtovaras kiittää.

Eräs Tallinnan taloni asukas muuten kertoi minulle eräs aamu, että talomme joidenkin asuntojen alakulmiin on piirretty liidulla ristejä tai rukseja.

En säikähtänyt vaan palautin mieleeni, miten 1970-luvun puolivälissä Jyväskylän Kangaslammella havaittiin sama ilmiö. Meidänkin perheemme asunto sai liituristin oveensa.

Jonkin ajan kuluttua selvisi, että rasteja piirtelivät hengellisen kirjallisuuden kaupustelijat. Jos asunto oli ”käyty läpi”, se sai ristin oveensa.

Pari talossamme asunutta riuskaa miestä nappasi kaupustelijat kiinni ja pani heidät pesemään ovet puhtaaksi. Aikaa siihen meni puoli päivää. En ollutkaan aiemmin kuullut, miten hartaat Herran palvelijat hokevat ”perkelettä”.

Sami Lotila

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet