Sami Lotila

Sami Lotila: Oi saisinpa Tallinnassa kunnolla selkääni!

Lotilan mukaan murtovarkaudet ovat Virossakin ennen kaikkea sosiaalinen ongelma.

Albert Truuväärt

Aika moni asia hämmästyttää minua Tallinnan ja Helsingin väliä rampatessani, mutta ehkä suurin hämmästyksen aiheeni liittyy kuitenkin selkään.

Ainakin toistaiseksi saan nimittäin paremmin selkääni Helsingissä kuin Tallinnassa.

Ennen kuin ryhdyt, hyvä lukija, epäilemään minua masokistiksi (joka saatan kyllä vähäisessä mittakaavassa ollakin), niin täsmennän, että tarkoitan tässä kohdin selkäterapiaa ja selänkuntoutusta kuten hierontaa ja fysioterapiaa.

Helsingissä laivasta hortoillessani eteeni suorastaan vyöryy sikäläinen massiivinen selkään ja sen kuntouttamiseen liittyvä teollisuudenhaara kymmenine ja satoine hierontakeskuksineen ja fysioterapiaverstaineen, puhumattakaan kiropraktikoista ja osteopaateista ja lymfaterapeuteista ja niin edelleen ja niin edelleen.

Niitä on joka kadunkulmassa, kalleimmilla liikepaikoilla ja usein monta samassa rakennuksessa. Kaikille näyttää riittävän asiakkaita.

Kyse on kuin selkäteollisuudesta konsanaan, koko maan mittakaavassa satojen miljoonien ellei miljardien bisneksestä – josta kaikki veronmaksajat pulittavat osansa Kela-korvauksien muodossa.

Helsinki ei ole tässä suhteessa tietenkään mitenkään oma- tai erityislaatuinen kaupunki, vaan selänkuntoutus on suuri ja aina vaan kasvava bisnes myös esimerkiksi sen toisen lahden takana, Tukholmassa.

Väestö ikääntyy samalla kun istumatyö ja muu velttoilu lisääntyvät entisestään. Nämä faktat yhdistettynä korkeaan elintasoon ja kiinnostukseen omasta kehosta ja hyvinvoinnista takaavat sen, että selän ammattilaisille riittää töitä.

Asiakkaan, eli meidän poloisten selkäongelmaisten, kannalta yhä lisääntyvä palveluntarjonta on tietenkin hyvä asia, ainakin periaatteessa, sillä se nostaa palvelujen laatutasoa ja pitää hintatason edes suht koht kohtuullisena.

Mutta sitten takaisin Tallinnaan, jossa vietän suurimman osan aikaani yhdessä selkäni kanssa. Olemme selkäni kanssa erottamattomat - vaikka aika usein toivon, että voisin erota siitä ja vaihtaa nuorempaan ja vetreämpään.

Täällä Tallinnassa ei vastaavaa selkäteollisuutta ole, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myös virolaisilla olisi ongelmia selkiensä kanssa.

Kyllä heillä on, ja rohkenen väittää, että aivan yhtä paljon kuin suomalaisilla.

Virossa eivät selät kuitenkaan juurikaan ole puheenaiheena sen paremmin tiedotusvälineissä kuin ihmisten arkipuheissakaan. Niistä ei puhuta, vaikka aika usein näen Tallinnassa kaiken ikäisiä miehiä ja naisia linkuttamassa ohitseni sellaisessa kippurassa, että tiedän heti, mistä on kyse.

Tallinnasta puuttuu Helsingin kaltainen selkäteollisuus.

Virolaisten kriisitietoisuus ei ole selkienkään osalta erityisen hyvä – mitä voi tietenkin pitää ehkä myönteisenäkin asiana.

Eihän täällä jauheta oman maan taloudentilastakaan suut vaahdossa aamusta iltaan ja yötä päivää, kuten Suomessa, vaikka se ei ole yhtään sen parempi.

Tallinnassa siis onkin varsin vaikea löytää hyvää, kunnollista hoitoa selälleen, jos sellaista sattuu kaipaamaan.

Minä kaipaan, ja tarvitsen.

Olen neljännesvuosisadan aikana testannut käsittääkseni lähes kaikki Tallinnan nimekkäät fysioterapeutit (heitä ei ole paljon) ja hierojat (heitä ei ole paljon) ja osteopaatitkin (heitä on vieläkin vähemmän), mutta jotenkin ne hoitosuhteet eivät vaan ole onnistuneet – ja olenkin joutunut jälleen kerran matkustamaan Helsinkiin saadakseni selkääni kunnolla.

Tallinnassa tämänkin alan koulutus on varsin värikästä, minkä lisäksi asiakkaille tarjottuun ”selkäterapiaan” sotketaan mielellään kaikenlaista itämaista hörhöilyä ja mystiikkaa ellei peräti poppamiesmäistä magiaakin.

Kolmannen silmän etsiminen ei välttämättä tuo terapiasessioihin odotettua lisäarvoa, vaan saa asiakkaan kipristelemään selkäkivun lisäksi myös naurusta.

Yksi ikimuistoisimmista kokemistani virolaisista selänparannusoperaatioista tapahtui Tartossa, jossa selkääni aseteltiin eräänlaiset valjaat, jotka sitten kuumennettiin. Kuumennushenkilökunta poistui tupakalle, ja heillä taisi jäädä tarinointi päälle, sillä lopulta valjaat olivat niin kuumat, että jodlasin kivusta kuin vasta lasketulla asvaltilla tepasteleva kiljukaulahanhi konsanaan.

Seuraavat pari vuotta selkääni koristivat luontaisten karvatupsujen lisäksi ritilän muotoiset paloarvet.

Erään toisen kerran olin ravannut fysioterapiassa joitain viikkoja, ja alkanut epäillä terapeutin ammatillista pätevyyttä – siitä huolimatta, että hänen hoitohuoneensa seinät oli vuorattu kaiken maailman kunniakirjoilla ja todistuksilla.

Kysyessäni asiasta hän myönsi, että olen hänen ensimmäinen asiakkaansa koskaan.

En siis missään tapauksessa väitä, etteikö Tallinnasta voisi löytää hyvää, pätevää selänhoidon ammattilaista – mutta se on fakta, että minä itse en ole sellaista vielä löytänyt.

Toivo kuitenkin elää. Toissa viikolla kävin ensimmäistä kertaa Koreasta Tallinnaan muuttaneen hierojan käsittelyssä, ja tulokset olivat lupaavia.

Aion kokeilla häntä uudestaan – ellei hän ole ennen sitä häipynyt jo töihin ulkomaille, eli lähinnä Suomeen.

Minulle on nimittäin käynyt moneen kertaan niinkin, että hieroja Tallinnassa on enemmän kiinnostunut suomalaisesta palkkatasosta ja työolosuhteista kuin minun selästäni. En olekaan ollut järin yllättynyt, kun lopulta he ovat kaikki häipyneet töihin Suomeen.

Tarina on se tuttu: Suomessa on töitä tarjolla riittävästi ja ansiotasokin on monta kertaa parempi.

Virolaisen hierojan, tai fysioterapeutin, työn arvo nousee 80 kilometrin pituisen Tallinnasta Helsinkiin suuntautuvan merimatkan aikana monikertaiseksi.

Yhä vieläkin jaksan ihmetellä, että miten se voi olla mahdollista?

Saman merimatkan aikana tosin kohenee usein hänen ammattitaitonsakin. En tiedä, että miten sekään voi olla mahdollista.

Tallinnasta siis puuttuu Helsingin kaltainen selkäteollisuus, koska puuttuu asiakaskunta, koska puuttuu kriisitietoisuus, koska puuttuu ammattitaito - ja koska puuttuu raha, joka voitelisi tätä teollisuudenhaaraa ja pitäisi sen rattaat pyörimässä. 

Sitä en osaa ennustaa, että syntyykö Tallinnaan koskaan Helsingin kaltaista selkäteollisuutta. Veikkaan, että ei synny – ainakaan niin kauan kuin Viron sairausvakuutuskassa pysyy nihkeänä selänkuntouksen kompensoinnin suhteen, ja niin kauan kuin oman selkäsäryn myöntämistä ei pidetä Virossa osoituksena vahvuudesta vaan heikkoudesta.

Samalla tolallahan Virossa on tosin toinenkin terapian muoto, eli psykoterapia. Ei sitäkään ole saatavana, ja jos on, niin hinnat ovat käytännössä Suomen tasoa.

Tallinnan psykoterapeutithan ovat, muuten, saaneet koulutusapua Suomesta, joten mikseivät selkäterapeutitkin voisi saada?

Omat kokemukseni Tallinnan psykoterapeuteista säästän toiseen blogitekstiin. Malttakaa odottaa, hyvät lukijat.

Niin paljon voin vihjata jo nyt, että psykoterapiakin voi näköjään epäonnistua ja minä olen siitä elävä esimerkki

Loppuun minun on pakko kirjata yksi myönteinen esimerkki siitä, että kyllä Virossakin osataan näitäkin asioita.

Olen Suomessa hoidattanut selkääni jo parikymmentä vuotta eräällä osteopaatilla, jonka kouluttaja oli Virosta. Tiedän kuka tuo kouluttaja oli, tiedän missä hän toimii, ja olen yrittänyt buukata häneltä terapia-ajan, mutta jostain syystä se ei ole toistaiseksi vielä onnistunut.

En kuitenkaan aio antaa periksi, sillä olenhan yrittänyt vasta vaivaiset 14 vuotta.

Mitä minä teen väärin?

Sami Lotila

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet